Voima kanssamme

Olen viime päivinä lukenut hienoja blogipostauksia. Tänään kolahti
Kukka Laakson postaus ”Rakkaus vs välinpitämättömyys.”
.

Ajatuksia herättävä kirjoitus. Käykää lukemassa!
Kuinka helposti paljon puhuttu ”itsensä hyväksyminen” onkin itsensä väheksymistä eikä rakastamista. Tuleeko alitettua rima tai asetettua jo varulta se hyvin matalalle!(taustalla kuuluu korkeushyppyä yms. MM-kisaselostusta)

Omat krempat rajoittavat tekemisiä ja kohta ei uskalla haastaa itseään muuhun kuin sinnittelemään päivän kerrallaan. Helkkarin usein selitän muillekin(=kaikille kuulolla oleville) saamattomuuttani: kun on tuo kaularanka, migreeni, polvi, olkapää… Hehh, tuli mieleen lastenlaulu ’pää, olkapää,peppu, polvet, varpaat…’ 😀

Kun olen vain… itsensä hyväksyminen ei todellakaan ole itsensä rakastamista.


Haasteita ja tekemistä miettimään, nyt!

Liikkeen äärellä jo aiemminkin täällä.

Paskaniska ja ruokavalio

Raita on löytänyt tilaa pieneltä metsäiseltä aukiolta

Olin ensimmäisen kerran viljattomalla ruokavaliolla 90-luvulla. Parin vuoden välttelyn jälkeen palasin hissukseen takaisin juurevaan leipään, mikäpä sen parempaa.

Kymmenisen vuotta myöhemmin niska retkahti tapaturmaisesti ((linkki tilitykseeni)) ja jouduin oireineni sairaslomalle. Uppouduin silloin netin syövereihin ja aloin syömään hiilaritietoisesti jättäen viljatkin pois. Pystyin vähentämään lääkkeitä ja jättämään ne pois kokonaan.  Pikkuhiljaa normaali suositusten mukainen leipää sisältävä ruokavalio palasi.

Talvella alkoi kaularangan oireet taas pahenemaan. Kipuun Naramig(migreenin takia), Triptyl ja reippaasti  Buranaa jaksoissa ja lääkkeitten ja viljan takia coctailiin piti lisätä mahahapposalpaaja Somac.

Enkö minä ikinä opi. Mulle ei vilja käy, vaikka kuinka haluaisin uskoa sen! Nyt reilun viikon viljattomuuden ja lääkeettömyyden jälkeen kaularanka oireilee vähemmän kuin lääkecoktaililla!

Ikää kun tulee lisää, pitäisti todella kuunnella itseään enemmän kuin kaiken maailman huuhaata terveellisestä ruokavaliosta. -sitä virallistakin!-
Ei myöskään pidä olla liian toiveikas; kuvitella vain positiivisen mielialan auttavan  siihen, että mikään ei ole haitaksi.
Kun on kiire ja kunnon tekemisen meininki, on kovin helppo korvata ruoka kinkku-juusto-voileivällä ja jugurtilla. Minulle vilja ei kuitenkaan sovi ja pitäisi pikkuhiljaa itsenikin oppia se. Sen kun jätän pois, on paljon helpompi syödä muutenkin terveellisemmin. Vilja varastaa tilaa muulta kasvisravinnolta ja koukuttaa kuluttamaan enemmän epäterveellisiä sokerimössöjä.

Viljat aiheuttavat selvästi enemmän tulehdusta jo ennestään vaurioituneissa nikamissani. Ottaa päähän, kun en ole sitä vieläkään ottanut opikseni.

Nyt jaksan taas paremmin ja siksi laitoin tämän postauksen tsempiksi muille ja muistutukseksi itselleni.
(Jopa kuulostaa itsekäältä!)

Joulukuun aivoituksia

Tämän aamun pähkäilyn aihe löytyi twitteristä @Aivokurkiainen’n kautta.

– Aivot ovat sosiaalinen elin. Ne eivät ole tietokone vaan paremminkin puu, jolla on pyrkimys kasvattaa mahdollisimman paljon oksia. Parasta lannoitetta sille on innostuminen, hän sanoo.

~~~
– Meidän on yritettävä antaa lapsille paremmat mahdollisuudet oppia löytämään sopusointu läheisyyden ja vapauden välillä.Valitettavasti tässä yhteiskunnassa jo lapsille yritetään tarjota mahdollisimman paljon korviketyydytystä.

~ aivotutkija Gerald Hüther

Haastattelu löytyy sivulta Pysy lähellä, lennä kauas

Elämäntilanne, jossa seuraa läheltä vanhenemisen tuomaa kipua, uupumusta, masennusta, epätietoisuutta, pelkoa…
…tuo väkevästi tietoiseksi oman rajallisuuteni. Mitä voin tehdä, kuinka voin helpottaa vierellä kulkijana läheisen tukalaa oloa. Kukaan meistä ei ole kaikkivoipa, kaikkea ei voi ostaa rahalla eikä ajallakaan. Miten omassa hauraudessani voin helpottaa toisen ahdinkoa uupumatta itse. Liika analysoiminen, jossittelu ei johda mihinkään, ymmärtämisen yrittäminen samoin.
Sairaalan sängyn vierellä taitaa parasta olla vain läsnä, kuunnella ja muistaa ettei kaikkea pikku päässään pysty ratkomaan. Ei toisten kuormia tarvitse kantaa, ei omaansakaan. Ne on vain jätettävä taakse ja aloitettava aamu tyhjällä repulla ja etsittävä analyysin ja syyttelyn sijasta iloa. Jossain sitä luuraa vaikka ei uutisista aina uskoisikaan.

image

Elämän vasta- ja myötämäkiä

Voi kuinka tuskaista on katsoa sivusta, kun ihminen joutuu antamaan pitkän iän elettyään toisten päättää asioistaan. Menneisyys kummittelee lomittain nykyisyyden seassa ja kaikki ovat vihollisia. Pitkä ikä ei aina ole siunaus, vaan joskus se on piinaavaa luopumista kaikesta, mitä on joskus ollut.

Kannattaa ravistaa itsensä elämään ja opetella muistamaan menneestä ne kultareunaiset ja kauniit ja iloa tuottavat asiat. Mieltä katkeroittavat asiat heitetään jorpakkoon, jossa on kyltti:

Onkiminen kielletty!

Heinää kaatuu…

…helteellä. Juhannuksena oli kaikenlaista häslinkiä; navetassa rikkoontui ritilöitä ja minun selkäni suuttui siilon painotuksessa. Nyt napostelen Buranaa ja Triptyliä, välillä selkää lepuutellen. Jälleen kerran jätän viljan pois kokonaan ruokavaliosta.  Olen aiemmin huomannut sen auttavan nikamissa oleviin tulehduksiin!

Kävely ja seisominen kipeyttävät ja jumittavat entisestään. Liikkua kuitenkin pitää. Sen olen kuntoutuksessa oppinut. Toivottavasti omahoito puree ja kykenen henäpaaleja ajamaan loppuviikosta.

image

Kesä:):(kipuilu

Vaikka kuinka yrittää luottaa omaan paranemiseen; salaisuuden ja tsemppaamisen hyväätekevään voimaan, havahtuu huomaamaan oman kuolevaisuutensa ja pikkuhiljaa tapahtuvan kropan rapautumisen. Välillä niska on kipeämpi ja oireet pahenevat hankaloittaen elämää. #SFW# Miksi siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä! Minun elämääni tämä on, eikä kukaan varmaan kaipaa selityksiä ja analyysiä, mistä mikäkin johtuu. Tulee vain liikaa takerruttua sairauteen ja se ottaa vallan. Yksinkertaisempaa elämää; ylimitoitetut tavoitteet romukoppaan muistaen, että pieni on kaunista. Niskoittelun voi kääntää elämän selkiyttämiseksi.

image

Kesä uhkaa…

…ja vihreys valtaa luonnon. Hui!
Nyt täytyy henkäistä ja huomata ajoissa ylikierrokset. Niska ei tykkää liiasta toiminnasta eikä ego toteutumattomista suunnitelmista. Koko talven olen yrittänyt sisäistää priorisointia. Kevään tullen hiipii ahdistus, kun tuntuu ettei saa mitään aikaiseksi. Ennenkin on ollut tohinoita ja toimintaa, nykyään tulee liikaa analysoitua kaikkea ja työt jää tekemättä! Laiskottaaaaa 😛

Paras ikä?

Olen lukenut hissukseen Richard Taylorin kirjan Alzheimerin kanssa.(linkki esittelyyn) Hän sai diagnoosin 56-vuotiaana. Kirjaa oli todella rankkaa lukea, koska Taylor tilittää siinä omia kokemuksiaan sairaudesta ja sen vaikutuksista omaan ja läheisten elämään.

Sairastunut kärsii hoitajilleen aiheuttamasta ahdistuksesta, mutta toisaalta myös siitä, että hänestä ihmisenä puhutaan ohi, aivan kuin hän ei olisi lainkaan läsnä. Muistin heikkeneminen ahdistaa ja pelottaa, kunnes sitä ei enää tajua…

Vaikka menisi suht hyvin, takaraivossa nakuttaa kuoleman ja sitä pahempana vielä sairastumisen pelko. Ahdistaa oma pärjääminen; olenko taakka, onko minulla mitään arvoa?
Nykyään pidetään pelon kustannuksella yllä huikeita bisneksiä; tarjotaan kaikenlaista hyvää ja kaunista. Mainonta ja ristiriitaisen tiedon välittäminen aiheutta ihmisissä ahdistusta.
Kaikenlainen pelko estää nauttimasta elämästä. Jokaisen pitää omalla kohdallaan valita ruokkiiko lisää pelkoaan vai rohkeutta uskaltaa elää rikasta elämää.

Mikä on paras ikä? Me odotamme sitä koko elämämme ajan. Kolmenkympin kriisissä sitä jo miettii, että se on takanapäin. Kaikki on ohi! Kriisejä kuitenkin tulee aina tietyin väliajoin, mutta Aina uudestaan elämänilo palaa ja sitä kokee elävänsä parasta aikaa just nyt!