Takana muistoja, edessä odotuksia

Haasteita, tavoitteita, lupauksia. Niitä sisältyy aina vuodenvaihteeseen. Ylellä on joulukuun aikaan ollut haaste välittämisestä. Sellaisen toivoisin jatkuvan edelleenkin. Kävisimme katsomassa ja juttelemassa mahdollisuuksiemme mukaan niiden kanssa, jotka eivät enää pysty itse liikkumaan. Tukisimme omaishoitajia ja antaisimme arvoa hoitotyötä tekeville. On niin helppoa tunnelmoida joulun sanomaa, mutta käytännössä tulee kuitattua kiireellä se, ettei muista ja käy katsomassa tai edes soita. Luulenpa etten ole ainoa, joka kantaa mielessään siitä syyllisyyttä.
Usein tulee myös mieleeni miten jollekin ystävälle pitäisi soittaa, jos en ole hänestä aikoihin kuullut mitään. Ja jälkeenpäin tajuan, että olisi pitänyt! Kaverilla on saattanut olla rankka tilanne elämässään eikä ole itse jaksanut ottaa yhteyttä toisiin.

Ei vedetä vaistomaisesti aina kiirekorttia esiin.

Vaikka uuden vuoden haasteet ja lupaukset eivät nappaisikaan, voisimme tulevana vuonna opetella muistamaan, että jollain voi olla rankempaa. Kaikilla ei ole vara päättää omasta elämänlaadustaan ja rinnallakulkijoita tarvitaan. Se voi olla puhelinsoitto tai istahtaminen silloin tällöin juttelemaan vaikka vanhoista ajoista vanhuksen kanssa. Ilman syyllistämistä; annetaan armoa myös meille itsellemme. Kaikkeen ei yhden ihmisen aika riitä. Ei vaadita liikaa muilta eikä itseltämme.

🎍 Hyvää ja onnellista uutta vuotta rakkaat lukijani 🎍

Vuoteen viisitoista

Mainokset

Elämän vasta- ja myötämäkiä

Voi kuinka tuskaista on katsoa sivusta, kun ihminen joutuu antamaan pitkän iän elettyään toisten päättää asioistaan. Menneisyys kummittelee lomittain nykyisyyden seassa ja kaikki ovat vihollisia. Pitkä ikä ei aina ole siunaus, vaan joskus se on piinaavaa luopumista kaikesta, mitä on joskus ollut.

Kannattaa ravistaa itsensä elämään ja opetella muistamaan menneestä ne kultareunaiset ja kauniit ja iloa tuottavat asiat. Mieltä katkeroittavat asiat heitetään jorpakkoon, jossa on kyltti:

Onkiminen kielletty!

Oblomovin innoittamana

Oblomovilaisuus
Aloin lukemaan Ivan Gontšarovin Oblomovia(wikilinkki) ihan malttaakseni keskittymään välillä pelkkään lukemiseen levottoman nettiselailun asemasta. Nykyaikana tuntuu olevan kaipausta oblomovilaisuuteen. Itse en ainakaan käsitä sitä pelkästään rauhoittumisena olemiseen, vaan miellän sen myös henkiseksi laiskuudeksi, jolloin hoidetaan vain pakollisimmat työt(jos niitäkään!) ja ajatuksissa rakennellaan pilvilinnoja, joiden eteen ei olla valmiita tekemään mitään.

Itse olen migreenin ja paskaniskan takia jättänyt monia reissuja ja menoja tekemättä. Kuinka helposti sairaus tai vanheneminen saa meidät heittäytymään oblomovilaisuuteen; jätetään menoja väliin, ollaan vain kotona ja seurataan onnettomuuksia ja väkivaltarikoksia mediasta. Kohta ei uskalleta eikä kehdata lähteä minnekään ja pelätään kaikkea pahaa, mitä voi sattua. Kynnys lähtemiseen kasvaa koko ajan. Elämä jää elämättä, ehkä tulee ajatuksissa elettyä ja huolehdittua toisten ihmisten elämää oman sijaan. (Klassinen verhon heilahdus ikkunassa

Innoittumisesta
En ole saanut kirjaa vielä luettua, kun tajuan Oblomovin päivänkulua seuratessa, että nyt on päästävä ulos. Kirja sivuun ja hiihtämään tai tekemään jotain muuta konkreettista, josta käden jälki näkyy. Oblomov todellakin auttoi vähentämään ajankäyttöä sosiaalisessa mediassa, mikä oli tarkoituskin!

Sanovat alla olevaa 117-vuotiaaksi! -Ei anneta periksi kovin helpolla mekään 🙂

Happiness is not something you postpone for the future; it is something you design for the present.
Jim Rohn

Kirja yöpöydällä: Pursu

Olen hissukseen lueskellut Heli Laaksosen ”Pursua”(tarkoittaa ylenpalttista), sisältää tarinoita ja marinoita.
Kieli on mukavaa lukea, vaikka murre ei omaani olekaan. Tarinat luotaavat elämää monella lailla.
Matkustaminen Helin tapaan:

Jos ei ol pakko, en matkust mihenkkä millä ilvel, enkä ulkomail silläkä. Pakollisi reisui mul kumminki kerty kotomaas kovaste, niit misä rastitan hotellie lomakkeissi matkan tarkotukseks Työ-arbete. Lopu erest kuvittelen uussi paikoi ja nähtävyyksi ja tuttavuuksi omas päässän.

Minulla on enempi hinkua lähteä reissun päälle ja uusiin maisemiin. Toisaalta maatilalla työt ovat kotona aina läsnä ja mielessä, joten välillä poistuminen antaa potkua jaksamiseen. Mutta ei ollenkaan hullumpaa ole väliin kuvitella matkoja omassa päässään tai tehdä nojatuolimatkoja lukemalla toisten reissuja ja katselemalla kuvia.

Kirjassa on monta erillistä ja ajatuksia herättävää tarinaa. Etenkin meille naisihmisille on tuttua mööplaamine, jossa sisutetaan kotia vaihtamalla huonekalujen järjestystä. Toinen korvaan mukava nimi on kotonuhjake;  miten mielellään vaihtaa kotona vanhat, vähän rehjuuntuneet , oloon sopivat vaatteet päälle.

Krymppykauhupandemiasta hän kirjoittaa näin:

Vanhenemispaniikil o viäl surullinen piirre, et see tarttu. Maharan itteki koht katto Lyydioi ja Toinei ja Veijoi sil silmäl, et onpas toiki ko aurinkokuivat tomatti -enkä näe heijä lämpimi silmi, lempeöi hymyi?…Ei munt pelot hive hiukka vanhentumine, mut see puistatta, jos ruppen pitämä ittiän vastemiälisen liia löllön poskinahkan tähre.

Lääkkeenä tähän Laaksonen suosittelee, että ihmiset toisilleen ja itselleen sanoisivat sanoin ja ilman sanoja, että näin on hyvä.

Herkullisesti hän kertoo myös vanhan pariskunnan joulunvietosta kaksistaan, jotka kieltävät lapsiaan tulemasta ja haluavat viettää sen joulun omissa olissaan. Juhannuksen hän vietti tahallaan yksin. Tuumasi, että yksin olemista pelätään turhaan. Näistä tuli mieleen, kuinka me ihmiset olemme erilaisia. Toiset nauttivat seurasta ja juhlivat aina porukalla. (Mieleeni tulee TV-sarja Oi ihana toukokuu) Sitten on meitä mökkihöperöitä, jotka olemme huonoja lähtemään mihinkään. Joskus tulee mieleen, miten pitäisi mennä ja tavata enemmän ihmisiä; olla sosiaalisempi. Sehän tutkitusti pitää ihmiset terveenäkin pidempään.

Kuolemakaan ei Laaksosen mielestä sen todennäköisemmäksi muutu vaikka sitä kuinka odottaisi.

Ja sihe saak ei vissi aut ko elä vaa ja intoil ain ko voi.

Lopussa vielä seisoo kappale, jonka nimeen on hyvä päättää tämä. Elämä on täsä ”Saman kuun alla tääl ollaan. Sää ja mää. Täsä.”

Luuletko olevasi terve? Sinua ei ole tutkittu tarpeeksi…

Olen lukenut hämmennyksen vallassa kirjaa Pharmageddon -Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä.

Siinä kritisoidaan voimakkaasti kaikenlaista liiallista tutkimista ja lääkkeiden määräämistä ennaltaehkäisevästi(=varulta). Kirjoittajilla on vahva näkemys siitä, että kaikessa on kyse rahasta. Lääketehtaat syytävät kalliita lääkkeitä ja käyttävät enemmän rahaa markkinointiin kuin tukimukseen.
Meitä ihmisiä pelotellaan sairastumisella ja tutkitaan joukkotarkastuksissa, josko jotain löytyisi.

Terve ei todellakaan ole, muuta kuin ihminen, jota ei ole riittävästi tutkittu.

Turhat röntgenkuvat  ja tutkimukset saattavat herkistää entisestään sairastumisille.

Lukiessa tulee tunne, että mainostulva saa meidät epäilemään ja etsimään oireita ja vähintäänkin ahdistumaan. Terve onkin luuloterve ja sairas saa vahvistusta epäilyilleen. Suomessa on lääkäreiden määrä lisääntynyt lähes kymmenkertaiseksi viidessäkymmenessä vuodessa ja silti jonotetaan. Lisäksi nykyään terveydenhoitajatkin hoitavat osaa vastaanotoista. Lääkkeiden korvaukset ovat lisääntyneet parissakymmenessä vuodessa reilun 10 miljoonaa ja olivat vuonna 2007 35,1 miljoonaa. Tässä en halua syyllistää meitä lääkkeiden käyttäjiä, vaan miettimään miksi tähän on tultu ja onko kaikki tarpeen. Monista lääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä; joidenkin sivuvaikutuksiin pitää ottaa toisia lääkkeitä.

Minkä ihmeen takia meidän keski-ikäistenkin pitää puhua vain sairauksista ja lääkkeistä. Eikö sitä vain voisi hyväksyä, että ihmisen elimistöllä on oma aikansa ja the End. Elettäisiin omien sen hetkisten voimavarojen mukaan! Ei aina valitettaisikaan, miten vähän saa aikaan, kun on tuota kremppaa siellä sun täällä (tunnistan tästä myös itseni). Onko aina kysyttävä tavatessa, miten olet voinut? Eihän sitä mitään tohtoreita olla kierroksella lasaretissa!  Elämällä täytyy olla jokin muu tarkoitus! Olemme sentään saaneet kaikenlaista apua koneista(jos ne toimii 😉 Eikä tarvitse enää raataa otsa hiessä elääkseen. Paineet taitavatkin olla enemmän henkistä raadantaa. Kokeillaanko, miten toimii se ettei kysellä vaivoista? Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kukaan saisi valittaa, jos siltä tuntuu! Olen vain liki 30 vuotta saanut esimerkiksi kaupassa vastailla kysymykseen, miten siellä teillä vanhat jakselee? (-Jakselee niin ja näin…) Ehkä se on sitä keskustelukulttuuria ja suomalaista small talk’ia…

Mietitään mitä muuta elämä voisi tarjota…..Kesä, mutta kelit heittäytyivät epävakaisiksi. Jonkinlainen muistikuva siitä, että näin juhannuksen alla aina on 😦

Aivan uskomatonta, että näin varhain on jo tatteja. Nämä vaikuttivat herkkutateilta, isompien pinta vaan on vähän kuivahtanut ja halkeillut veikeille kuvioille . Kasvoivat ihan tien reunassa joten saivat jäädä sinne. Hmmm…oliskohan mentävä metsään, kun sade lakkaa…

Lääkkeet!!!

Otsikko tuo mieleen piirrossarja Pasilan, jossa poliisipäälikkö ilmeisesti käyttää jotain mielialaa tasoittavaa lääkettä 🙂

Aamun Keskisuomalaisessa on sivun juttu Markku Myllykankaasta ja hänen  mielipiteistään turhasta lääkitsemisestä. Hän on kirjoittanut  Tomi-Pekka Tuomaisen kanssa kirjan:  Pharmageddon -näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä Lisää kirjasta tästä. Videonpätkää kyseisten herrojen haastattelusta voit kuunnella tästä .

Kirjoittajat ovat päätyneet siihen, että lääketeollisuus syytää aina uusia lääkkeitä, joista saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.  Bisneksessä on kysymys rahasta. Terveempiäkin ihmisiä lääkitään vähän kuin varulta.  Samoin vanhenemisen mukanan tuomaa lihaksien heikkenemistä lääkitään. Ihmisten pitää kuolla ilmeisesti johonkin sairauteen eikä vanhuuteen.

Myllykangas antaa haastattelussaan kyytiä myös ns. pehmeille eli vaihtoehtohoidoille. Niissäkin on hänen mielestään rahastamisen meininki. Hoidot kuten homeopatia menevät uskomuksen puolelle. Tässä onkin ollut kiistaa meidän tavallisten kansalaisten keskuudessa, koska monet ovat saaneet apua myös vaihtoehtohoidoista vaikka eivät koululääketieeteestä ole saaneetkaan.

Joka tapauksessa liikaa lääkitään. Itse pähkäilen kaikenlaisten lisäravinteiden käyttöä. Auttavatko ne todella vai luulenko vain!  Nytkin otan Q10 entsyymiä  150 mg päivässä, koska sen sanotaan estävän myös migreeniä. Lisäksi käytän magnesiumia, D3-vitamiinia ja kalaöljyä. Näitä kaikkia siitä huolimatta vaikka syön hyvin monipuolisesti. Virallinen ravitsemussuositus pitää kiinni siitä, että ruuasta pitää tulla kaikki ravinteet, joten esimerkiksi D-vitamiinia ja rautaa lisätään elintarvikkeisiin. Ehkä olisi parempi vain syödä monipuolisesti ja jos tuntuu, ettei se riitä, ottaa sitten lisää purkista.

Kuvia vähän kevennykseksi 😉 Joskus saattaa luonto auttaa unohtamaan vaivoja 😀

Uutta kasvua

Ja tietenkin sunnuntaiaamuna sarjakuvat 🙂 😀 8)  Aloitan lehden lukemisen aina takaa ja aluksi sarjakuvat; Lassi ja Leevi, Helge-hirvi, Fingerporilainen ja muut…

Jokainen tietysti paahtaa omasta uskostaan ja Markku Myllykangas kuuluu Skepsis ry:n jäseniin, joten hän on aivan fundamentaalinen suhtautuessaan ihmisiin, jotka uskovat johonkin muuhun kuin tieteeseen. Mukavasti ristiriitoja hän tietysti herättää kommenteillaan ja monet teilaavat hänet uskonsa takia. Uskoahan se on ateismikin, vaikka muuta väittävät 😉 Kuinka usein perinteinen usko korvataan tiedeuskolla tai lumehoidoilla?  Ajattelun voima on huikea ja parantua voi hoidosta huolimatta(olen kuullut sanottavan ):P

Eläkkeelle?

…minäkö!  Kyllä pikkuisen pistää ajatuksissa vastaan. Saattaa laittaa tuolla paperien käsittelypuolellakin.  Kaikenlaisiin hakupapereihin  sitä  paneutuukin ihminen  parhaassa iässään. Siitä huolimatta katse eteenpäin ja valoon, niin varjot haalistuu.

Orvokkeja tummine silmineen ylempänä ja alla kovaa koivua odottamassa sorvausta.

Voi mitä ajatusten hullunmyllyä on miettiä omia vaivojaan ja miten niitä parhaiten kuvailisi eläkkeestä päättäville, kun samaan aikaan ego pyrkii nostamaan päätä pystyyn ja elämään niinkuin ei mitään vaivaa ja vikaa olisikaaan.  Elämä on…

Työstä ja tekemisestä

Edellisessä postauksessa jo kirjoitin Eeva-Leena Vaahtiosta, joten tämä menee vähän toistoksi. Saarijärvellä on avattu uusi kirjakauppa ja kävin siellä ensi kertaa.  Hyllyjä kierrellessä löysin kuvassa olevan kirjan ja pitihän se ostaa mukaan. Kirja on passeli muillekin kuin noin viisikymppisille. Vaahtio on tullu tunnetuksi mm.työelämän tuntijana.

Kirja tsemppaa nimensä mukaan meitä ”ikääntyviä” jatkamaan elämäämme ja kehittämään itseämme. Ei heittääntymään meille tarjottuun rooliin työstä väistyvinä ja kaikkensa jo antaneina, vaan ottamaan koko potentiaalimme käyttöön. ”Alhaisella potentiaalilla  työskentelevä ei jaksa työssä eikä vapaa-aikana.”  Tämän kirjan lukukokemus oli ravistava. Suomalaisille kirjoitettu ja hyvin tuulettaa meille ehkä tyypillistä itsemme väheksymistä. Tarkoitus olisi lukea kirja hissuksiin ajan kanssa, mutta tavoilleni tyypillisesti, en malttanut. Ainahan voin palata jälkikäteen siihen uudelleen.

Hyviä neuvoja tulee, miten tehdään tilaa uudelle siivoamalla mielen ja asunnon komeroita. Mitkä ovat ajan ja energian syöjiä elämässä? Siivoa ne pois, niin on helpompi hengittää.

Oma kuntoni, joka tällä hetkellä rajoittaa fyysistä työskentelyä, saa miettimään mitkä rahkeet minulla on. Hakeudunko eläkkeelle ja heittäydyn uhriksi ja katkeroituneeksi raunioksi vai yritänkö etsiä muita vahvuuksiani. Sopivan kirjan löytäminen saa usein ajatuksiin uusia näkökulmia. En olekaan loppuunajettu kehäraakki, ehkä minustakin vielä on johonkin…hmmm… Aika näyttää 😉

Hymyile, pidä hauskaa. Kun annat, saat. Olet jo unelmiesi paikalla, kun olet tehnyt elämästäsi itsesi näköisen. Ihminen osaa yllättää joskus itsensäkin, eikö vain!
                                    Eeva-Leena Vaahtio