Elämän vasta- ja myötämäkiä

Voi kuinka tuskaista on katsoa sivusta, kun ihminen joutuu antamaan pitkän iän elettyään toisten päättää asioistaan. Menneisyys kummittelee lomittain nykyisyyden seassa ja kaikki ovat vihollisia. Pitkä ikä ei aina ole siunaus, vaan joskus se on piinaavaa luopumista kaikesta, mitä on joskus ollut.

Kannattaa ravistaa itsensä elämään ja opetella muistamaan menneestä ne kultareunaiset ja kauniit ja iloa tuottavat asiat. Mieltä katkeroittavat asiat heitetään jorpakkoon, jossa on kyltti:

Onkiminen kielletty!

Elämän tarkoitus

image

Osa meistä osaa elää ja nauttia ilman turhia pähkäilyjä lapsen lailla. Osa etsii ja etsii tarkoitusta turhautuneena, mutta ei löydä!  Tärkeintä on tapa ja tyyli, millä se tehdään. Matkanteko on elämää. Nautitaan siitä.

Iltasanomissa oli juttu saattohoitajan kirjasta; asioista, joita ihminen katuu kuoleman lähetessä.

Tässä Waren TOP5-lista:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.

Ware: ”Tämä oli ylivoimaisesti yleisin katumuksen aihe. Kun ihmiset huomaavat, että heidän elämänsä on melkein ohi, he katsovat taaksepäin ja näkevät, miten moni haave on jäänyt toteuttamatta”.

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.

Ware: ”Tämän kuulin jokaiselta miespotilaalta, jota hoidin. He puhuivat lastensa kasvamisesta ja elämänkumppaneidensa seurasta.”

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.

Ware: ”Monet olivat tukahduttaneet tunteitaan. He olivat tottuneet elämään keskinkertaisesti, eikä heistä koskaan tullut sellaista, jollaiseksi heidän olisi ollut mahdollista tulla.”

4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.

Ware: ”Jokainen kuolemaisillaan oleva ihminen kaipaa ystäviään.”

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.

Ware: ”Tämä oli yllättävän yleistä. Monet ymmärsivät vasta kuolinvuoteella, että onnellisuus on valinta. He olivat jumittuneet vanhoihin rutiineihin ja tapoihin.”

Marraskuuta ja kuoleman muistamista


Kävin parikymmentä vuotta sitten Uudessa Valamon luostarissa. Sieltä tarttui mukaani kirja Filokalia(Rakkaus kauneuteen), joita kertyi sitten viiden kirjan sarja. Kirjoittajissa on erämaaisiä 300-luvulta 1300-luvun luostareissa kilvoitelleisiin. Kaikki elivät Bysantin valtakunnassa, joka oli aikanaan hyvin kristillinen. Tuona tuhannen vuoden aikana kehittyi kristillinen askeesi ja mietiskely.
Asiaan eli marraskuuhun
Eikös se ole sellainen kuoleman kuukausi. Muistellaan poisnukkuneita ja katsellaan luonnon vetäytymistä talvilepoon. Noista erämaaisien opetuksista on jotain jäänyt mieleen; kuoleman muistaminen. Ajattelen sen niin, että muistessaan omaa kuolevaisuuttaan, tulee paremmin mietittyä elämäänsäkin; miten käyttää aikansa vai jättääkö käyttämättä, antaa vaan virran viedä…
Jotkut suuntavat ajatuksensa kuolemanjälkeiseen aikaan ja huolehtivat taivaspaikan varmuudesta tai sielunvaellukseen uskovat nirvanasta tai paremmasta inkarnaatiosta.(Tyyliin missä vietät ikuisuutesi!) Antaa niitten surra ja huolehtia tuonpuoleisista, jotka haluaa. Joillekin tämä harmaa kaamos on koettelemus, mikseivät he voisi sitä välillä katkaista ilakoimalla vaikka juhlien amerikkalaisittain halloweenia. Minulle käy nämä vuodenajat kiertoineen, syksykin rämpsyneineen. Hämy ja hiljaisuus tuntuvat hyvältä valoisien öiden ja lämpimän kesän jälkeen. En oikein osaa nauttia karnevaalimeiningistä -taidan olla hiukan tosikko! 😛

Aika yksinkertaista tavalliselle tallaajalle,(kuten minulle), on elää vain tässä ajassa ja ”istutella omenapuita” laskelmoimatta lähtöhetkeä. Juice: ”Kuule istuta vielä se omanapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee…ole siinä voin vierelläs vilkuttaa, kun maailma hautaansa nilkuttaa.”

Tästä Juicen ”Luonas kai olla saan” videoon youtubessa

Perushuttua

Uskoa kaikki
Puhutaan suuresta pamauksesta maailmankaikkeuden syntynä tai ei sittenkään, ehkä kaikki onkin ollut aina. Stephen Hawking: ”Jumalalla ei ole sijaa maailman synnyssä” Who knows! 😉 Ihmisten tietoa ajasta ja avaruudesta ei voi käyttää todistamaan minkään puolesta. Ihmisten näyt, unet ja kokemukset ovat hyvin subjektiivisia. Kuitenkin niihin pohjaten laaditaan melkoisia lakihenkisiä elämänoppaita!
Monet ääriryhmät ja niihin kuuluvat ihmiset ottavat elämäntehtäväkseen etsiä vikoja toisinajattelevista. Vapaa-ajattelijat koettavat parhaansa mukaan todistaa omaa uskoaan jumalattomuuteen ja nauttivat uskovien pilkkaamisesta. Jotkut innokkaat taas elävät lopun edellä profetioineen.Ihmisiä pelotellaan edelleen helvetin kauhuilla.(Tosin ihmisiä elää helvetillisissä oloissa koko ajan !) Luonnon ja ihmisten aiheuttamat katastrofit käännetään Jumalan ilmoituksiksi, joista laaditaan profetioita!

Olen aiemminkin kommentoinut kirjaa Salaisuus(taitaa olla niitä kiellettyjä New Age kirjoja! ). Yksi asia sieltä putkahtaa tämän tästä mieleen: kiitollisuus! Siinä kehotetaan aamulla herätessä jo miettimään asioita, joista on kiitollinen. Positiivista ajattelua kritisoidaan, mutta kuinka paljon se omaa oloa parantaa, jos koettaa kääntää ajatuksiaan synkeyksistä valoisiin! Miettiä karkeruuden tai kateudentunteen yllättäessä, mistä se tulee ja antaa sen mennä sitten menojaan. Tilalle kiitollisuutta ja muita hyviä ja kauniita asioita. Konsteja on käsillä tekeminen tai ulkoilu, meditaatio. Mielen rauhoittaminen hengittämällä rauhallisesti ja laskemalla hitaasti vaikka kymmeneen toimii pika-apuna. Täytyy muistaa ajattelun välissä elämäänkin, se vaikuttaa parhaalta elämän tarkoitukselta.

Kissat osaavat olemisen taidon(ja tasapainon.)

Vanhempi postaus, jossa vähän uskostakin:Lääkkeistä ja Pharmagedonista.

Päivityksiä päivittelen

Huomasin, että vanhempien blogiartikkeleiden muokkaukset ja päivitykset nostavat ne täällä WP:ssa päällimmäiseksi. Kävin 3 kuukautta  vanhaa Utopia-artikkelia tarkastelemassa, kun konehuoneessa näkyi, että se oli löydetty hakukoneella. Luin kriittisesti läpi  ja  lisäilin sinne muutamia avainsanoja.  Jännästi näkyi pompanneen pinnalle, vaikka vanhaa turinaa onkin. Tuli taas tajuntaan, että kannattaa miettiä, mistä tänne avautuu. Helposti kuvittelee, että netti on niin täynnä bittejä, että sinne ne häviää tavoittamattomiin minun tuherrukseni…

Elämästä ja kuolemasta
Keväällä tuli dokkari Pekka Strengistä. Ihmisen elinaika ei ole mikään itsestäänselvyys. Nykyään saatetaan elää hyvinkin vanhaksi, mutta joillekin noutaja saapuu liian varhain. Tällaiset tarinat saavat miettimään omaa elämää ja mitä sellaisella lahjalla tekee. Sairaus on jo kalvanut tekijää, kun hän on tämän kappaleen tehnyt.

Päivittäin pitäisi palauttaa mieleen rakkaita läheisiä ja  arvokkaita asioita, joiden eteen kannattaa tehdä töitä ja joista pitää kiinni.

Luuletko olevasi terve? Sinua ei ole tutkittu tarpeeksi…

Olen lukenut hämmennyksen vallassa kirjaa Pharmageddon -Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä.

Siinä kritisoidaan voimakkaasti kaikenlaista liiallista tutkimista ja lääkkeiden määräämistä ennaltaehkäisevästi(=varulta). Kirjoittajilla on vahva näkemys siitä, että kaikessa on kyse rahasta. Lääketehtaat syytävät kalliita lääkkeitä ja käyttävät enemmän rahaa markkinointiin kuin tukimukseen.
Meitä ihmisiä pelotellaan sairastumisella ja tutkitaan joukkotarkastuksissa, josko jotain löytyisi.

Terve ei todellakaan ole, muuta kuin ihminen, jota ei ole riittävästi tutkittu.

Turhat röntgenkuvat  ja tutkimukset saattavat herkistää entisestään sairastumisille.

Lukiessa tulee tunne, että mainostulva saa meidät epäilemään ja etsimään oireita ja vähintäänkin ahdistumaan. Terve onkin luuloterve ja sairas saa vahvistusta epäilyilleen. Suomessa on lääkäreiden määrä lisääntynyt lähes kymmenkertaiseksi viidessäkymmenessä vuodessa ja silti jonotetaan. Lisäksi nykyään terveydenhoitajatkin hoitavat osaa vastaanotoista. Lääkkeiden korvaukset ovat lisääntyneet parissakymmenessä vuodessa reilun 10 miljoonaa ja olivat vuonna 2007 35,1 miljoonaa. Tässä en halua syyllistää meitä lääkkeiden käyttäjiä, vaan miettimään miksi tähän on tultu ja onko kaikki tarpeen. Monista lääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä; joidenkin sivuvaikutuksiin pitää ottaa toisia lääkkeitä.

Minkä ihmeen takia meidän keski-ikäistenkin pitää puhua vain sairauksista ja lääkkeistä. Eikö sitä vain voisi hyväksyä, että ihmisen elimistöllä on oma aikansa ja the End. Elettäisiin omien sen hetkisten voimavarojen mukaan! Ei aina valitettaisikaan, miten vähän saa aikaan, kun on tuota kremppaa siellä sun täällä (tunnistan tästä myös itseni). Onko aina kysyttävä tavatessa, miten olet voinut? Eihän sitä mitään tohtoreita olla kierroksella lasaretissa!  Elämällä täytyy olla jokin muu tarkoitus! Olemme sentään saaneet kaikenlaista apua koneista(jos ne toimii 😉 Eikä tarvitse enää raataa otsa hiessä elääkseen. Paineet taitavatkin olla enemmän henkistä raadantaa. Kokeillaanko, miten toimii se ettei kysellä vaivoista? Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kukaan saisi valittaa, jos siltä tuntuu! Olen vain liki 30 vuotta saanut esimerkiksi kaupassa vastailla kysymykseen, miten siellä teillä vanhat jakselee? (-Jakselee niin ja näin…) Ehkä se on sitä keskustelukulttuuria ja suomalaista small talk’ia…

Mietitään mitä muuta elämä voisi tarjota…..Kesä, mutta kelit heittäytyivät epävakaisiksi. Jonkinlainen muistikuva siitä, että näin juhannuksen alla aina on 😦

Aivan uskomatonta, että näin varhain on jo tatteja. Nämä vaikuttivat herkkutateilta, isompien pinta vaan on vähän kuivahtanut ja halkeillut veikeille kuvioille . Kasvoivat ihan tien reunassa joten saivat jäädä sinne. Hmmm…oliskohan mentävä metsään, kun sade lakkaa…

Muistellessa

Olen lukenut muistovärssyjä. Pitkään sairastellut entinen naapurimme siunataan tänään. 
Lämmöllä muistamme häntä; ahkerana ja toiset huomioon ottavana.
 Paljon kauniita lauseita valita, luen niitä mieli haikeana. Elämästä ja kuolemasta. Ajasta ja ikuisuudesta. 
Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: – miten erikoinen kokemus
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Eeva Kilpi 


Ja lämmin hyvyys lailla virran vuon
käy yli maiden, halki sydänten
ja luodut jälleen liittää Jumalaan.
– Einari Vuorela –



Ihminen sulautuu ikuisuuteen
niin kuin kesä sulautuu syksyyn,
päivä yöhön, murhe kiitollisuuteen
ja kaikki lopulta valon syliin.
– Pia Perkiö –


Me kurottaudumme siihen, mihin ei ymmärrys yllä
ja tahdomme tietää sen, mitä ei voi tietää;
säkeneet ikuisesta valosta meissä näin kipunoivat.
Pia Perkiö


Me emme voi tehdä kaikkea

Otsikon teksi löytyy Nora Ephronin kirjasta ”En voi mitään kaulalleni”.(ilmestynyt 2006).
Reilu kuusikymppinen Ephron tuskailee kirjan nimestäkin arvaten vanhenemista; miten pidetään ikääntymisen tuomat merkit piilossa. Kirjailija kelailee lyhyesti läpi elämäänsä lukijana, toimittajana ja kirjailijana. Näppärän lyhyt pokkari luettavaksi(alle 200 sivua). Nykyaikana on liian paljon turhan paksuja kirjoja. Lyhyt ja ytimekäs tuntuu mukavalta ja lukemisesta jäi jäljelle hyvä mieli.

Alkuun kirjaa lukiessani olin välillä suorastaan tyrmistynyt, mutta tekstin lomassa ilakoiva huumori sai jatkaamaan lukemista. Maalla eläneenä tunsin lukiessani  helpotusta, kun en ole joutunut  vastaavaan ulkonäköpaineeseen kuin Amerikassa. Samanlaista alkaa jo Suomessakin olla ja luulen, että miehetkin ovat joutuneet tasa-arvon nimissä samaan kurimukseen. Ihmisiä ei pidetä uskottavina, jos heitä ei ole viimeisen päälle stailattu.

Kirjassa käydään seikkaperäistä selostusta ylläpidosta; mitä etenkin naiset jenkkilässä joutuvat maksaan ja käyttämään aikaa siihen. Tässä tapauksessa ylläpidossa on kyse siitä, mitä kaikkea nainen joutuu tekemään sen eteen, että kelpaa työmarkkinoille tai yleensä on uskottava. Esimerkkinä hän mainitsee hampaat, joiden tuunaus loistavaksi maksoi 20 000 dollaria! Sen verran sädehtivästä hymystä.
Samoin käynteihin kampaajalla pari kertaa viikossa, manikyyreihin, pedikyyreihin, botox-ruiskeisiin, kauneusleikkauksiin, rasvaimuihin jne.
Hurtilla huumorilla hän kertoo purkkirivistöistä, joita kertyy kylpyhuoneen kaappiin. Aina lankeaa ostamaan uutta nuorentavaa naamarasvaa käsittämättömään hintaan, vaikka entisistäkään ei ole ollut apua!
Käsilaukusta oli hyvä esimerkki kun ystävätär osti Pariisin reissulta käytetyn merkkilaukun 3000! dollarilla. Kenkiin ja vaatteisiin yleensä ei tässä kirjassa paneuduttu. Niistä saisikin varmaan oman kirjansa.

Pääosassa oli vanheneminen. Ephron harmitteli sitä, että vanheneminen yritetään jotenkin hymistellen kuitata ihan mukavaksi ajaksi. Jokainen vuosipäivä kuuskymppisten jälkeen tuntuu hänestä pahalta. Aikaa ja rahaa tuohon äsken mainittuun ylläpitoon saa käyttää aina vaan enemmän. Kuolema häälyy aina vain enemmän ympärillä. Läheisiä sairastuu ja kuolee. Ne tuovat elämään omanlaistaan melankoliaa. Positiivinen ajattelu ja aktiivisuus ovat antaneet voimia ja tuoneet tähän hetkeen, mutta kuitenkin: ”Jotkin asiat ovat absoluuttisesti ja ehdottomasti täysin hallitsemattomia”. Ja jokaiselle se hetki tulee, ennemmin tai myöhemmin. Mietityttää miten siihen voi valmistatua. Hän kertoo ystävästään, joka oli suunnitellut hautajaisjärjestelyjä myöten kaikki valmiiksi; tietokoneessa oli tiedostona ”exit” odottamassa, hän oli valmis lähtemään hyvän elämän elettyään.
Kirjailija mietti, mitä omiin hautajaisiinsa toivoisi tarjolle: pikkuruisia voileipiä ja shamppanjaa(hän rakastaa shampanjaa!) Hautajaistunnelmista hän siirtyi miettimään, miten pitäsi elää; säästää pahan päivän varalle vai elää tuhlaillen. Kuinka kauan vielä? -Elää elämää, tätä päivää ja nauttia siitä, kaikesta huolimatta.
 Aivan lopuksi vielä lainaan tuota otsikkoa :”Me emme voi tehdä kaikkea”, armeliaisuutta itselleen suhteessa menneisyyteen, tähän hetkeen ja tulevaan. Meidän ei tarvitse huolehtia kaikesta.

                 Kaikella on aikansa ja aika kaikilla….

Nora Ephron, kirjailija,elokuvakäsikirjoittaja