Joulukuun aivoituksia

Tämän aamun pähkäilyn aihe löytyi twitteristä @Aivokurkiainen’n kautta.

– Aivot ovat sosiaalinen elin. Ne eivät ole tietokone vaan paremminkin puu, jolla on pyrkimys kasvattaa mahdollisimman paljon oksia. Parasta lannoitetta sille on innostuminen, hän sanoo.

~~~
– Meidän on yritettävä antaa lapsille paremmat mahdollisuudet oppia löytämään sopusointu läheisyyden ja vapauden välillä.Valitettavasti tässä yhteiskunnassa jo lapsille yritetään tarjota mahdollisimman paljon korviketyydytystä.

~ aivotutkija Gerald Hüther

Haastattelu löytyy sivulta Pysy lähellä, lennä kauas

Elämäntilanne, jossa seuraa läheltä vanhenemisen tuomaa kipua, uupumusta, masennusta, epätietoisuutta, pelkoa…
…tuo väkevästi tietoiseksi oman rajallisuuteni. Mitä voin tehdä, kuinka voin helpottaa vierellä kulkijana läheisen tukalaa oloa. Kukaan meistä ei ole kaikkivoipa, kaikkea ei voi ostaa rahalla eikä ajallakaan. Miten omassa hauraudessani voin helpottaa toisen ahdinkoa uupumatta itse. Liika analysoiminen, jossittelu ei johda mihinkään, ymmärtämisen yrittäminen samoin.
Sairaalan sängyn vierellä taitaa parasta olla vain läsnä, kuunnella ja muistaa ettei kaikkea pikku päässään pysty ratkomaan. Ei toisten kuormia tarvitse kantaa, ei omaansakaan. Ne on vain jätettävä taakse ja aloitettava aamu tyhjällä repulla ja etsittävä analyysin ja syyttelyn sijasta iloa. Jossain sitä luuraa vaikka ei uutisista aina uskoisikaan.

image

Mainokset

Tulta

Mukavasti aina menee muutama päivä migreenitokkuraan. Alussa masentaa, kun joutuu olemaan petissä ja toimettomana; tuhat asiaa takoo tulta pään sisällä kivun seassa. Vähitellen kipu taittuu täsmälääke- ja buranakoktaililla ja kolmantena päivänä tulee ylösnousemus ja toimintatarmo palailee.

Nyt on menossa se toinen päivä ja lääkkeet tehoaa pahimpaan juilimiseen.  Mistä alkaisin+ -ei vielä mitään raskasta- Paperipino pöydällä ja kone auki. Ihan ensin kuvia puhelimelta koneelle ja ihan pienesti yksi blogipostaus.  Noin, nyt se lähti…  ja papereiden kimppuun…

*marjaisaa ja poutaisaa elokuun aikaa*

Heinää kaatuu…

…helteellä. Juhannuksena oli kaikenlaista häslinkiä; navetassa rikkoontui ritilöitä ja minun selkäni suuttui siilon painotuksessa. Nyt napostelen Buranaa ja Triptyliä, välillä selkää lepuutellen. Jälleen kerran jätän viljan pois kokonaan ruokavaliosta.  Olen aiemmin huomannut sen auttavan nikamissa oleviin tulehduksiin!

Kävely ja seisominen kipeyttävät ja jumittavat entisestään. Liikkua kuitenkin pitää. Sen olen kuntoutuksessa oppinut. Toivottavasti omahoito puree ja kykenen henäpaaleja ajamaan loppuviikosta.

image

Ankeutuksesta valoon

Välillä v***taa, kun ei ikinä opi olemaan aikuinen ja kestämään kaikenlaista: kyräilyä, utelua, valitusta ja narinaa. Joskus mietin, miten ammatikseen hoivatyötä tekevät jaksavat, hatunnosto heille!!!
Harry Potterin suomentajan Jaana Kaparin ankeuttaja on nappiin osuva nimi sille, jos joutuu liian paljon olemaan alakuloisessa ympäristössä. Hurtti huumori varmaan auttaa, mutta jotenkin toivoisi oppimaan nollaamaan päänsä; ajatteleman ettei kaikkea voi muuttaa mieleisekseen. Siihenkin varmaan auttaa J.K.Rowlingin ”taika” ajatella hyviä ja onnellisia asioita.
Shit happens ja elettävä on siitä huolimatta. Maalaislääkäri Kiminkinen kertoi edellisessä ohjelmassaan hyvin, miten ihminen jämähtää sairauteensa ja sen hoitamiseen. ”Ihmisen tarkotus on elleä!” Veivataan ja murehittaan, miten minulla on tämä vaiva ja minkä takia ja mitähän tämä on ja jos ja kun ja mutkun ja sitkun. Vaivoja on vanhoilla ja nuorilla, jotkut vain hyytyvät murehtimaan omiaan ja unohtavat elää. Ei piä antoa periks!

Jotkut taitavat salaa nauttia siitä, kun ihmiset kärsivät. Iloisia ja hyväntuulisia katehittaan ja paheksuttaan. Pah! Kenkää vaivoille ja turhista huolehtimiselle! 😀

Kenkää vaivoille ja turhista huolehtimiselle! -kolotukset kuuluvat elään. Jes, olen elossa!

‘There are two kinds of people, those who finish what they start and so on.’ ~Robert Byrne

How to start/http://zenhabits.net/begin/

Oblomovin innoittamana

Oblomovilaisuus
Aloin lukemaan Ivan Gontšarovin Oblomovia(wikilinkki) ihan malttaakseni keskittymään välillä pelkkään lukemiseen levottoman nettiselailun asemasta. Nykyaikana tuntuu olevan kaipausta oblomovilaisuuteen. Itse en ainakaan käsitä sitä pelkästään rauhoittumisena olemiseen, vaan miellän sen myös henkiseksi laiskuudeksi, jolloin hoidetaan vain pakollisimmat työt(jos niitäkään!) ja ajatuksissa rakennellaan pilvilinnoja, joiden eteen ei olla valmiita tekemään mitään.

Itse olen migreenin ja paskaniskan takia jättänyt monia reissuja ja menoja tekemättä. Kuinka helposti sairaus tai vanheneminen saa meidät heittäytymään oblomovilaisuuteen; jätetään menoja väliin, ollaan vain kotona ja seurataan onnettomuuksia ja väkivaltarikoksia mediasta. Kohta ei uskalleta eikä kehdata lähteä minnekään ja pelätään kaikkea pahaa, mitä voi sattua. Kynnys lähtemiseen kasvaa koko ajan. Elämä jää elämättä, ehkä tulee ajatuksissa elettyä ja huolehdittua toisten ihmisten elämää oman sijaan. (Klassinen verhon heilahdus ikkunassa

Innoittumisesta
En ole saanut kirjaa vielä luettua, kun tajuan Oblomovin päivänkulua seuratessa, että nyt on päästävä ulos. Kirja sivuun ja hiihtämään tai tekemään jotain muuta konkreettista, josta käden jälki näkyy. Oblomov todellakin auttoi vähentämään ajankäyttöä sosiaalisessa mediassa, mikä oli tarkoituskin!

Sanovat alla olevaa 117-vuotiaaksi! -Ei anneta periksi kovin helpolla mekään 🙂

Happiness is not something you postpone for the future; it is something you design for the present.
Jim Rohn

Paras ikä?

Olen lukenut hissukseen Richard Taylorin kirjan Alzheimerin kanssa.(linkki esittelyyn) Hän sai diagnoosin 56-vuotiaana. Kirjaa oli todella rankkaa lukea, koska Taylor tilittää siinä omia kokemuksiaan sairaudesta ja sen vaikutuksista omaan ja läheisten elämään.

Sairastunut kärsii hoitajilleen aiheuttamasta ahdistuksesta, mutta toisaalta myös siitä, että hänestä ihmisenä puhutaan ohi, aivan kuin hän ei olisi lainkaan läsnä. Muistin heikkeneminen ahdistaa ja pelottaa, kunnes sitä ei enää tajua…

Vaikka menisi suht hyvin, takaraivossa nakuttaa kuoleman ja sitä pahempana vielä sairastumisen pelko. Ahdistaa oma pärjääminen; olenko taakka, onko minulla mitään arvoa?
Nykyään pidetään pelon kustannuksella yllä huikeita bisneksiä; tarjotaan kaikenlaista hyvää ja kaunista. Mainonta ja ristiriitaisen tiedon välittäminen aiheutta ihmisissä ahdistusta.
Kaikenlainen pelko estää nauttimasta elämästä. Jokaisen pitää omalla kohdallaan valita ruokkiiko lisää pelkoaan vai rohkeutta uskaltaa elää rikasta elämää.

Mikä on paras ikä? Me odotamme sitä koko elämämme ajan. Kolmenkympin kriisissä sitä jo miettii, että se on takanapäin. Kaikki on ohi! Kriisejä kuitenkin tulee aina tietyin väliajoin, mutta Aina uudestaan elämänilo palaa ja sitä kokee elävänsä parasta aikaa just nyt!

Syyskuun kynnyksellä


Löytelin kamerastani tällaisen kuvan, joten uskallan laittaa sen tähän vaikkei oma otos olekaan. ”…yli taivaan niinkuin varisparvi raahautuu.” (Miljoonasateen Marraskuu).

Kesän jälkeen usein rynnitään innolla uusiin harrastuksiin. Täytyy malttaa pysyä kohtuudessa, muuten ei jaksa jatkaa läpi talven. Kansalais- ja työväenopistot houkuttelevat tarjonnoillaan. Kuntosalille ja lenkkipoluille, muu on vielä harkinnassa.

Olen pitkällisen pohdiskelun jälkeen palaamassa töihin. Suositukset olisi muussa tapauksessa alan vaihtoon; koulutukseen, työharjoitteluun. Omassa yrityksessä on töitä, eikä ainakaan vielä ole voimia painaa sekä koulussa että kotitöitä. Olo on parempi kuin viime talvena ja jaksan puurtaa vähän pidempään yhtäjaksoisesti kuin ennen. Hyytyminen tulee vasta muutaman tunnin jälkeen ja omassa työssä voin hyvin rytmittää päiviäni.
Edelleen liika ahkeruus kostautuu, mutta kestävyyttä tulee koko ajan lisään. Usko toipumiseen vahvistuu. Blogin aloituksen tavoite on täyttynyt; olen saanut ajatuksiani selkeytettyä ja toivoa toivottomuuteen ja voivotteluun. Uudet postaukset tulevat jatkossa harvemmin. Yritän panostaa määrän sijasta laatuun. Puoli vuotta ja tämä on jo 93. julkaistu artikkeli. Eihän tuommosta määrää jaksa kukaan lukea! Toivottavasti syyskiireiden jälkeen aikaa löytyy myös kuvaamiseen ja lukemiseen.
Alla Lapuanjokivartta.

Jotain uutta…

..tai taitaa olla vanhaa. Lihaksia nimittäin! Kaikkihan sen tietää, miten käy, kun oikein hapoille menee. Kuntotesteissä on tarkoituskin ottaa kaikki irti. Hienoa on huomata, kun kipeytyneitä koipiaan vähän rääkkää lisää, niin pystyy taas nousemaan portaita ylös ja alas!
Täällä ”verkkaillaan” ja reenataan 😀 ja opitaan paljon pohojalaasta murretta ja sanoja.

Mielenkiintoista nähdä saako tällaisen alkusykäyksen jälkeen voimia jatkaa reenaamista kotiin palattua, vai palaako takaisin entiseen hyötyliikuntamalliin. Paskaniskalle se ei nimittäin riitä. Tietty täällä niska kipeytyy, mutta tajuaa samalla miten hyviä sitä tukevia lihaksia saa voimistettua. Väkipakolla ei tainnoksiin asti pyritä harjoittelemaan, mutta kuitenkin varovasti jokaisen omia rajoja testaten.

Muutos
Tällainen aihe oli psykologin luennolla. Siihen vissiin perustuu tällainen kahden viikon aloitusjakso, että alkaa jo oppia säännölliseen liikkumiseen ja oppii oikeita tekniikoita.(Oppii myös hyvinsyömään!)
Ohjelma on sopivan tiukka ettei ehdi liikoja haahuilla. Muutosta vaaditaan sitten kotiin palatessa, että osaa jatkaa itselle passelilla tyylillä. Jää nähtäväksi…